Lakkimerkki Jääkäripataljoona 27

Kohtuu harvoin myynnssä näkynyt merkki.

Jääkäripataljoona 27

Jääkärimerkki.

Jääkäripataljoona 27, virallisesti Kuninkaallinen preussilainen jääkäripataljoona 27 (saks. Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27), oli Saksan armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikaan vuosina 1915–1918 toiminut yksikkö, joka koostui suurimmaksi osaksi suomalaisista jääkäriliikkeen vapaaehtoisista. Pataljoona muodosti jatkon ja laajennuksen "partiolaiskursseille" (Pfadfinderkursus) ja Lockstedtin harjoitusjoukolle (Ausbildungstruppe Lockstedt), joilla oli annettu sotilaskoulutusta Suomen itsenäistymistä ajaville vapaaehtoisille. Jääkäripataljoona 27:ssä palvelleiden sotilasarvon edessä käytettiin myöhemmin Suomen puolustusvoimissa määriteosaa jääkäri (esim. jääkärimajuri). Viimeisenä heistä puolustusvoimia palveli jalkaväenkenraali Kaarlo Heiskanen (puolustusvoimain komentaja 1953–1959). Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve kuoli vuonna 1995.

Sisällys

• 1Partiolaiskurssista jääkäripataljoonaksi
• 2Jääkärien sosiaalinen tausta
• 3Jääkäripataljoona 27 rintamalla
• 4Työläisjääkärit
• 5Tappiot
• 6Libau
• 7Pataljoonan paluu Suomeen
• 8Jääkärit Suomen sisällissodassa
• 9Sisällissodan jälkeen
• 10Jääkärit armeijan johdossa
• 11Perinnetyö
• 12Katso myös
• 13Lähteet
  • 13.1Viitteet
• 14Kirjallisuutta
• 15Aiheesta muualla

Partiolaiskurssista jääkäripataljoonaksi

Jääkäripataljoona 27:n 1. komppania. Kuva otettu 5. huhtikuuta 1916.

"Partiolaiskurssiin" osallistui 200 ylioppilasta, "pfadfinderiä" (partiolaista), joista tuli myöhemmin jääkärien suomalaista päällystöä. Salaamissyistä osasto myös puettiin aluksi partiolaisasuihin. Kurssia ja myöhemmin pataljoonaa ryhtyi johtamaan majuri Maximilian Bayer. Osastoa koulutettiin Lockstedter Lagerin leirialueella, nykyisessä Hohenlockstedtissa.

Osasto laajennettiin 31. elokuuta 1915 annetulla käskyllä Lockstedtin harjoitusjoukoksi (Ausbildungstruppe Lockstedt), johon kuului tavanomaisen saksalaisen jääkäripataljoonan kokoonpanosta poiketen myös mm. tykistö- ja pioneeriyksiköitä. Joukon vahvuudeksi kaavailtiin noin 1 200:aa miestä.

Miehistöä muodostuvaan joukkoon hankittiin Suomesta ns. suurella värväyksellä syksyn 1915 ja kevään 1916 välisenä aikana. Tämä merkitsi jääkäriliikkeen tuloa yleisemmin tunnetuksi ja suurta ilmitulon vaaraa.

Kolmannes värvätyistä oli itsenäisiä tilallisia, lopuista suurin osa työväestöä. Jääkäriliikkeen osana työväestö tuki näin Suomen itsenäistymistä porvarillisemman kansanosan rinnalla. Suomesta värvättyjen lisäksi pataljoona sai miehistöä Saksasta, vankileireiltä, joihin oli internoitu muun muassa suomalaisia merimiehiä.

Viimeistään suuren värväyksen myötä oli selvää, ettei jääkäreiden enemmistöllä ollut tullessaan saksankielen taitoa. Koulutusta varten alettiin luoda suomenkielistä sotilaskirjallisuutta saksasta kääntämällä ja soveltamalla. Saksan jalkaväen harjoitusohjesääntö jaettiin miehille vuoden 1916 alkaessa. Samalla alkoivat hahmottua suomenkieliset komentosanat ja muut ajanmukaiset sotilaalliset termit.

9. toukokuuta 1916 ilmoitettiin pataljoonalle nimitys Jääkäripataljoona 27 (Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27). Merkkinä uudesta asemasta pataljoona sai käyttöönsä vihreät jääkäripuvut. Pataljoonassa oli saksalainen päällystö, jolla oli suomalaiset apulaiset, korkeimpana pääjoukkueenjohtaja (Hauptzugführer) Erik Jernström. Jääkärien sotilasarvot muodostivat oman järjestelmänsä, joka sijoittui periaatteessa kokonaan saksalaisten arvojen alapuolelle.

Jääkärien sosiaalinen tausta

Jääkäripataljoonaan oli hyväksytty yhteensä 1895 miestä, joista 1145 eli 60,4 % oli lähtöisin maalaiskodeista (648) ja työläiskodeista (497). Kaikista jääkäreistä 946 eli 49,9 % oli ilmoittanut käyneensä vain kansakoulun joko kokonaan tai osittain, 270 eli 14,2 % oli suorittanut ylioppilastutkinnon ja 52 eli 2,7 % akateemisen loppututkinnon. Kansakoulun joko kokonaan tai osaksi suorittamatta jättäneitä oli joukossa 366 eli 19,3 %.[1]

Jääkäripataljoonan miehistöluetteloon on merkitty myös kaksi naista, vapaaehtoiset suomalaiset sairaanhoitajattaret Ruth Munck ja Saara Rampanen. Pataljoonassa heistä käytettiin nimiä Schwester Ruth ja Schwester Saara.

Jääkäripataljoona 27 rintamalla

Jääkäreitä konekivääriharjoituksessa etulinjassa.

Sekä pataljoonan johdossa että suomalaisten jääkäriliikkeen johtomiesten keskuudessa pidettiin tärkeänä, että pataljoona saisi taistelukokemusta. Sen olemassaoloa ei kuitenkaan saisi liian suurin riskein vaarantaa. Riski suurista tappioista oli todellinen: samoihin aikoihin vastaavanlainen irlantilaisista aktivisteista koostunut pataljoona jauhautui länsirintamalla olemattomiin. Suomalainen pataljoona, joka aloitti matkansa rintamalle toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 1916, olikin rintamapalveluksessa 8. armeijan osana jaksoittain kesäkuun 1916 ja maaliskuun 1917 välisenä aikana.

Kesä-elokuussa 1916 suomalaiset olivat asemissa Riian edustalla Misse-joella (nyk. Misa). Kesäkuun 25. päivän iltana he joutuivat venäläisten tykistökeskitykseen, jonka seurauksena kaksi jääkäriä kuoli ja muutamia haavoittui.[2] Pioneerikomppania osallistui Schmardenin taisteluun (nyk. Sm?rdes) 25. heinäkuuta ja kenttähaupitsijaos Ekkau-Kekkaun torjuntataisteluun 18. heinäkuuta – 4. elokuuta.

Asemataistelut Riianlahden ranta-asemissa jatkuivat elokuusta joulukuuhun. Joulukuussa 1916 pataljoona siirrettiin Libauhun (nyk. Liep?ja) rantavartiotehtäviin 4. tammikuuta 1917 saakka. Juuri ennen tätä siirtoa oli Suomessa käyty Simon kahakka, ensimmäinen aseellinen yhteenotto jääkärien sekä suomalaisten ja venäläisten viranomaisten välillä. Aa-joen taistelut käytiin 5. tammikuuta – 3. helmikuuta välisenä aikana ja niitä seurasi olo reservissä Tukumsissa 24. maaliskuuta saakka.

Libaussa oltiin pitkä jakso rantavartiossa ja täydennyskoulutuksessa (24. maaliskuuta 1917 – 13. helmikuuta 1918). Tämän jakson kuluessa ehtivät tapahtua niin Suomen itsenäistyminen kuin sisällissodan alkaminenkin.

Työläisjääkärit

Jääkäripataljoonassa palvelleet rivijääkärit perustivat kesä-heinäkuussa vuonna 1917 sotamiesneuvoston (Soldatenrat), jonka tarkoitus oli saada parannuksia palvelusolosuhteisiin. Vallankumoukselliset sosiaalidemokraattiset jääkäritperustivat 9. syyskuuta 1917 oman työläisjääkärien toimeenpanevan komitean, johon tuli edustus neljästä jalkaväkikomppaniasta, konekiväärikomppaniasta ja pioneerikomppaniasta. Toimeenpaneva komitea ei saanut missään vaiheessa tilaisuutta ottaa pataljoonaa komentoonsa, vaikka se piti yhteyttä sekä Suomen että Saksan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen.[1]

Tappiot

Pataljoonalle aiheutuivat rintamakomennusten aikana seuraavat tappiot:

• Misalla: 4 kaatunutta: Alfred Hyytinen, Max Kronqvist, Matti Nykänen ja Ilmari Pahkajärvi, 13 haavoittunutta
• Sm?rdesissa: 2 kaatunutta: Paavo Heikki Kinnunen ja Matti Fält, 9 haavoittunutta
• Riianlahdella: 6 kaatunutta: Frans Wiktor Heinonen, Einar Myntti, Emil Kantola, Viktor Kamis, Konrad Johan Olof Pehrsson ja Torsten Odén. 26 haavoittunutta
• Lielupella: 1 kaatunut: Jaakko Mikkonen, 1 teloitettu: Sven Saarikoski, 1 haavoittunut[3]

Itärintama oli länsirintamaa huomattavasti rauhallisempi. Siitä huolimatta pataljoonan melko vähäiset tappiot osoittavat, että pataljoona oli rintamalla ensisijaisesti hankkimassa kokemusta, ja sitä todennäköisesti säästettiin tarkoituksella tärkeämpään tehtävään, Suomen vapauttamiseen.

Libau

Jääkäripataljoona saapuu paraatista Libaussa (nyk. Liep?ja) kesällä 1917. Joukkoa johtaa ratsailta luutnantti Basse ja häntä seuraa pataljoonan pioneerikomppania.

Jääkäripataljoona 27 luovutti Riianlahden asemansa saksalaisille 13. joulukuuta 1916 ja saapui junakuljetuksena Libauhun (nyk. Liep?ja) 17. joulukuuta. Täällä oli määrätty tapahtuvaksi pataljoonan sotilaskoulutuksen viimeistely.

Jääkärien lähes 11 kuukautta kestänyt Libaun-jakso oli toisaalta joukon kehityksen kannalta antoisa sisältäessään monipuolista erikoiskoulutusta, toisaalta tätä jaksoa leimasi etenkin alkupuolella epävarmuus siitä, miten pataljoonan luonne ymmärrettiin ja mikä olisi sen tarkoituksenmukaista käyttöä.

Pataljoonan täydennyskoulutus oli Libaussa tuskin ehtinyt alkaa ja toinen "sotajoulu" vietetty, kun tapahtumat kääntyivät yllättävään suuntaan: jo pfadfinder-kursseja johtanut, ja suomalaisten asian syvällisesti omakseen ottanut majuri Bayer komennettiin uusiin tehtäviin. Tieto tästä tuli pataljoonalle 4. joulukuuta ja jo seuraavana päivänä järjestettiin komentajan jäähyväisparaati. Saman päivän iltapäivällä tuli tieto, että jääkäripataljoona 27 komennettaisiin vastoin lupauksia jälleen rintamalle, nyt reserviksi Lielupejoen rintamakaistalle.[4]

Pataljoonan paluu Suomeen

Jääkäriparaati Vaasassa helmikuussa 1918. Joukot tarkastaa Vaasan torilla kenraali Mannerheim.

Lokakuusta 1917 lähtien alettiin Suomeen lähettää – aiempien yksittäisten värvärien, "pommarien" ja etappimiesten ohella – 5–23 miehen vahvuisia komennuskuntia ”vapaussotaa valmistelemaan”, kuten Jääkärit maailmansodassa (1933) ilmaisee. Erikoiskoulutusta ja komennuskuntien lähettämistä varten oli perustettu Polangenin komennuskunta (Sprengkommando Polangen).[5]

15. tammikuuta 1918 tapahtui tuhoisa Osnabrückin junaturma, jossa menetti henkensä 12 jääkäriä – lähes saman verran kuin taistelut olivat vaatineet yhteensä.

Epäselvässä tilanteessa tyytymättömyys kasvoi pataljoonassa. Pfadfinder-päällystön ja miehistön suhteet kiristyivät; tietoa Suomen tapahtumista saatiin niukasti, vaikka kirjeet jo kulkivatkin. Jännite erityisesti vasemmistolaisittain ajattelevien rivimiesten ja päällystön välillä tiivistyi. Miehistön joukossa perustettiin komiteoita, joita pataljoonan johto ei hyväksynyt, vaan piti niitä ”sotamiesneuvostoina”. Tämä konflikti aiheutti sen, että punaisille sympatiaa osoittaneita jääkäreitä ei päästetty palaamaan Suomeen yhtä aikaa muiden kanssa, vaan heidät jätettiin Saksaan työpalveluun. Muutamat heistä eivät palanneet Suomeen lainkaan. Näkyvin Saksaan jääneistä työväenaatteen kannattajista oli jääkäri Karl Rydman.[6][1]

Saksan ulkoasiainministeriö myöntyi Neuvosto-Venäjän kanssa käydyistä rauhanneuvotteluista huolimatta Suomen hallituksen edustajien esittämään pyyntöön lähettää jääkärit takaisin Suomeen. Ludendorff lähetti Saksan vastauksen suomalaisille tammikuun 20. päivänä. Pyynnön olivat kirjoittaneet ja lähettäneet Tukholmasta 19. tammikuuta Edvard Hjelt, Rafael Erich, Samuli Sario ja Wilhelm Thesleff. Helmikuun 5. päivänä päivänä pidetyssä paraatissa jääkärit vannoivat uskollisuudenvalan Suomen lailliselle hallitukselle ja vapautuivat valasta Saksaa kohtaan.[7]

Danzigista lähti 11. helmikuuta 100 jääkäriä Suomeen höyrylaivoilla Poseidon[8] ja Mira[9]. Öölannin etelärannikolla Poseidon ja Mira saivat saattajakseen Ruotsin kuninkaallisen sotalaivaston ja matka jatkui Tukholman saariston kautta Furusundiin. Rannikkopanssarilaiva Thor otti Furusundissa saattotehtävän vastuulleen ja matka jatkui Öregrundiin, minne saavuttiin 14. helmikuuta. Öregrundissa suomalainen jäänsärkijä Sampo puolestaan korvasi ruotsalaiset saattaja-alukset. Saattue saapui Vaasan Vaskiluotoon 18. helmikuuta 1918.[10]

Jääkärien pääjoukko, 700 miestä, saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918 S/S Arcturuksen tuomana[11] – kolmen vuoden kuluttua siitä, kun ensimmäiset vapaaehtoiset olivat saapuneet Lockstedtin leirille. Pataljoona astui Suomen kamaralle Vaskiluodossa. Vaasan Hovioikeudenpuiston reunaan pystytettiin myöhemmin tapahtumasta muistuttava jääkäripatsas.

Viimeisen kerran pataljoona oli koossa Vaasan torilla 26. helmikuuta 1918. Jääkärit itse olisivat halunneet taistella yhtenäisenä iskuosastona. Päämaja ei kuitenkaan sallinut arvokkaiden, koulutettujen miesten tuhlailevaa käyttöä miehistönä vaan hajotti pataljoonan.

Jääkärit Suomen sisällissodassa

Jääkärit muodostivat sotaa käyvän valkoisen armeijan päällystöstä valtaosan. He myös kouluttivat asevelvolliset "jääkärijoukot". Eräs merkittävimmistä syistä sisällissodan päättymiseen valkoisten voittoon olikin jääkärien muodostama koulutettu päällystö, joka tehosti armeijan toimintakykyä merkittävästi. Sodan alkuvaiheessa myös valkoisen puolen kouluttamattomat suojeluskunnat esimerkiksi ottivat omavaltaisia lomia ja joutuivat helposti paniikkiin. Jääkärien saavuttua tällainen käytös jäi lähinnä punakaartin ammattitaidottomasti johdettujen joukkojen ominaisuudeksi.

Osa jääkäreistä otti osaa niin sanottuun valkoiseen terroriin eli sodan aikaisiin ja jälkeisiin toimenpiteisiin, joilla kostettiin punaisten tekemiä hirmutöitä surmaamalla punakaartilaisia. Esimerkiksi Erik Grotenfelt Inkoossa[12], Väinö Strömberg Lappeenrannassa[13], Ragnar Heikel Kouvolassa[14], Jalmari Kara Kotkassa[15] ja Juho Jauhiainen Haminassa[16] ottivat osaa punaisten surmaamisiin.

Kaatuneita jääkäreitä olivat mm.

• Lauri Kutilainen, aliupseeri, 21. kesäkuuta 1896 – 3. huhtikuuta 1918 Tampereen rautatieaseman lähistö
• Ahti Johannes Karppinen, vänrikki, 25. elokuuta 1895 – 28. huhtikuuta 1918 Viipurin Kolikkoinmäki
• Matti Leonard Kokko, korpraali, 23. lokakuuta 1893 – 3. huhtikuuta 1918.
• Nikolai Matias Perälä, aliupseeri, 23. elokuuta 1892 – 4. huhtikuuta 1918.
• Johannes Pärmi, aliupseeri, 27. tammikuuta 1892 – 5. huhtikuuta 1918.
• Oivo Urbanus Rustanius, vänrikki, 17. heinäkuuta 1893 – 8. huhtikuuta 1918.
• Frans Sandstedt, aliupseeri, 17. heinäkuuta 1899 – 3. huhtikuuta 1918.
• Johan Vilhelms Sjöholm, vääpeli, 9. kesäkuuta 1897 – 3. huhtikuuta 1918.
• Elias Teppola, aliupseeri, 25. joulukuuta 1895 – 4. huhtikuuta 1918.
• Emil Vainionpää, vääpeli, 7. tammikuuta 1892 – 3. huhtikuuta 1918.
• Juho Veijalainen, aliupseeri, 20. kesäkuuta 1892 – 3. huhtikuuta 1918.

Sisällissodan jälkeen

Sisällissodan jälkeen vakinaiseen palvelukseen jääneet jääkärit muodostivat pääosan Suomen sotavoimien nuoremmasta upseerikunnasta. Monet heistä eivät katsoneet sodan olevan ohi vaan jatkoivat sitä lähtemällä vapaaehtoisina taistelemaan Viron, Karjalan ja Aunuksen vapauden puolesta.

Eräät jääkärit jatkoivat aktivistisen liikkeen perinteitä Karjalan vapautuksen jäätyä unelmaksi Lapuan liikkeessä ja IKL:ssä. Muun muassa kyyditysten järjestäjiin tai ainakin suosijoihin lukeutui useita jääkäreitä, tunnetuimpana K. M. Wallenius. Nämä yksilöt eivät kuitenkaan edustaneet kokonaisuutta: muun muassa Puolustusvoimien komentaja Aarne Sihvo, jääkäri, osallistui tarmokkaasti Mäntsälän kapinan lannistamiseen.

Jääkärit armeijan johdossa

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monet jääkärit saivat lisäkoulutusta ulkomaisissa sotilasakatemioissa ja syrjäyttivät lähes kaikki vanhan Venäjän armeijan upseerit johtopaikoilta 1930-luvun alkuun mennessä, vaikkakaan eivät ilman katkeria kiistoja. Talvi- ja jatkosodassa suuri osa kenraalikunnasta oli entisiä jääkäreitä. Viimeisenä puolustusvoimia palveli jalkaväenkenraali Kaarlo Heiskanen, puolustusvoimain komentajana vuosina 1953–1959.